Saarna Ylen radioimassa messussa Turun Mikaelinkirkossa 1.11. 2026

(Tekstikonsepti ei noudattele sanasta sanaan saarnan puhuttua versiota.)

Armo teille, rakkaat sanankuulijat! Armo on aiheemme tänään. Armoa me kaipaamme tässä armottomassa maailmassa, Jumalan armoa, joka tulee ylhäältä. Mutta mitä armo tarkoittaa käytännössä?

Usein puhumme armosta ikään kuin se olisi jotain tyyntä, pysähtynyttä, kaiken hyväksymistä. Mutta se armo, josta Raamattu puhuu, on muutosvoima. Armo haastaa meitä, jotka olemme luonnostamme armottomia, se kutsuu orjuudesta vapauteen, se opettaa ja kasvattaa syvempään ihmisyyteen. Jos armo ei muuta mitään, se on vain sanahelinää. Kun siis sanon: armo teille! Tarkoitan: tervetuloa kasvamaan, matkalle, kivisille poluille ja pimeisiin laaksoihin. Niissä löytyy armo.

Usein puhumme armosta ajan hengen mukaisesti yksilötasolla. Sanomme, että tulisi olla armollinen itselleen. Mutta armon todellinen luonne tulee esiin, kun siitä käytetään toista sanaa: anteeksianto. Anteeksiannossa on kaksi osapuolta, se on tapahtuma, muutos.

Armollisuus itselle voi olla hyvä asia, mutta se voi olla myös tekosyy olla muuttumatta. Kun tulee ihmissuhdeongelmia, saatamme olla niin armollisia itsellemme, että jätämme ne käsittelemättä, koska se tuntuu helpommalta. Saatamme myös ajatella, että me olemme vain ihmisiä, että emme osaa armahtaa, että riittää että Jumala on armollinen.

Mutta jossain kummittelee Jeesuksen opettama rukous: Anna meille anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme. Annammeko? Pitääkö meidän?

Jeesuksen oppilaat kipuilivat tämän asian kanssa niin kuin mekin. Jeesukselta kysyttiin: montako kertaa pitää antaa anteeksi? Toistuva anteeksi antaminen voi tuntua paitsi raskaalta, myös epäoikeudenmukaiselta. Kai joku raja pitää olla! Ehkä seitsemän kertaa riittää?

Miten usein lähdemmekään tällaiseen rajanvetoon! Olemme mielestämme armollisia, ymmärtäväisiä, joustavia ihmisiä. Mutta kun se ei palkitse, kun tarpeeksi saamme lokaa niskaan, armo ei tunnu enää toimivalta ratkaisulta. Suhteellistamme armon, lähdemme etsimään muita teitä.

Mutta mitä Jeesus sanoo: Ei seitsemän kertaa, vaan 77 kertaa! Luku on tietenkin symbolinen. Viesti on, että anteeksianto ei ole matematiikkaa. Jos lähden laskemaan anteeksiantoja, suhtaudun asiaan ikään kuin suorituksena. Jos pidän mielessä, montako kertaa annoin anteeksi, silloin en ole jättänyt asioita taakseni vaan kannan niitä yhä mukanani noissa numeroissa, taakkana, joka lopulta kuormittaa eniten minua itseäni.

Oikea anteeksianto ”nollaa laskurin”. Anteeksi antaessa jokainen kerta on ensimmäinen kerta. Sitä anteeksianto tarkoittaa: aloittamista puhtaalta pöydältä. Aina.

Omien syntien anteeksi pyytäminen ja toiselle anteeksi antaminen ovat saman asian kaksi puolta. Kun turvaudumme Jumalan armoon, annamme samalla hänen armonsa varaan kaikki ne, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.

Se joka itsepäisesti tahtoo hallita elämäänsä, ei osaa pyytää eikä antaa anteeksi. Anteeksianto on irti päästämistä, antutumista, luovuttamista, suostumista heikoksi. Mutta juuri heikkouteen kätkeytyy voima, josta itsessään vahvat eivät mitään tiedä.

Kun Jeesus mainitsee luvun 77, se ei ole sattumanvarainen heitto, vaan se on viittaus ensimmäiseen Mooseksen kirjaan. Jumala lupasi suojella Kainia, ensimmäistä murhamiestä, uhkaamalla kostaa seitsenkertaisesti jos joku hänet tappaisi. Viisi sukupolvea myöhemmin Lemek uhoaa ”Jos Kainin puolesta kostetaan seitsemästi, niin Lemekin puolesta 77 kertaa”.

Nämä symboliset luvut kuvaavat sitä koston kierrettä, joka on kaiken inhimillisen kärsimyksen ytimessä. Yhä uudestaan näemme, miten pienet riidat eskaloituvat. Hiekkalaatikolla lapsi tönäisee toista vahingossa, toinen tönäisee kovempaa, kohta lapiot alkavat heilua. Aikuinen tulee ehkä väliin, mutta jollei riitaa käsitellä, katkeruuden siemen jää. Lapsi kasvaa aikuiseksi, hänestä tulee ehkä suurvallan johtaja, ja nyt hiekkalaatikolla on lapioiden sijaan ohjuksia.

Jos tämä olisi koko kuva, meillä ei olisi toivoa. Mutta Jeesus näyttää meille vastavoiman, päinvastaisen prosessin: Myös anteeksianto alkaa pienestä. Myös rauhan tekijät, äiti Teresat ja Martti Ahtisaaret, olivat pienenä lapio kädessä laatikolla. Mutta jokin elämässä vei eri suuntaan, he oppivat myötätuntoa ja sovittelun taitoa. He eivät jääneet kantamaan kaunaa, vaan oppivat antamaan anteeksi.

Anteeksiannon voima on valtava. Joka kerta kun annamme anteeksi, se murtaa pahan valtaa syvemmin kuin ymmärrämmekään. Yksi anteeksianto johtaa toiseen ja kolmanteen. Kuten viha, myös armo eskaloituu, omalla painollaan se valtaa alaa, kun sille annetaan mahdollisuus.

Mutta on tärkeä ymmärtää, että kaikki eivät ota armoa vastaan, eivätkä kaikki anna anteeksi. Jokainen valitsee lopulta itse, käykö tuomion vai armon tielle.

Perimmäinen toivomme on siinä, että Jeesus valitsi armon tien, häneen saamme nostaa katseemme. Armo ei ollut Jeesukselle helppo asia, ei varsinkaan hänelle. Kun hän ristillä sanoi: ”Isä, anna heille anteeksi”, ei hän ollut mikään eteerisessä rauhassa meditoiva pylväspyhimys. Joka henkäisyllä hän tunsi ihmiskunnan pahuuden luissaan ja ytimissään. Ja joka henkäisyllä hän antoi anteeksi, yhä uudestaan, laskematta, laskelmoimatta.

Nykyään puhutaan paljon hyväksyvästä läsnäolosta, mindfulnessista. Ristillä näemme raamatullisen mindfulnessin: Jeesus on läsnä kärsivässä kehossaan, hyväksyy kivun, ja sen keskellä antaa anteeksi. Siinä on meidän toivomme.

Rakas kuulija, meitäkin kutsutaan hyväksymään, että kipu kuuluu elämään. Se ei suinkaan tarkoita välinpitämätöntä pahuuden hyväksymistä, päinvastoin. Jeesus puolusti heikkoja usein kiivaastikin, mutta ei kostaakseen, vaan auttaakseen niitä jotka kärsivät. Eikä saadakseen itselleen jotain, vaan tietäen että se maksaisi hänelle.

Tämä haastaa meitäkin kysymään, milloin ja millä ehdoilla asetumme hyvän puolelle. Puolustammeko me heikkoja ja apua tarvitsevia vain silloin, kun se tuntuu hyvältä, vai myös silloin, kun se maksaa meille? Sillä todellinen armo maksaa – mutta lopulta myös palkitsee. Armoa ei ole tarkoitettu oikotieksi ohi kivun ja kärsimyksen. Se on tarkoitettu voimaksi matkalle niiden läpi.

Todellinen armo ei myöskään lakaise ongelmia maton alle. Moni lähisuhdeväkivallan uhri uskoo olevansa armollinen kun suostuu passiiviseen uhrin rooliin, vaikka todellista armoa olisi puhua ongelmista suoraan; koska vain ongelmat, jotka tunnustetaan, voidaan ratkaista. Jos sinä kärsit fyysisestä tai henkisestä väkivallasta tai näet sitä lähipiirissäsi, Jumalan armo kutsuu sinua puuttumaan asiaan, tuomaan sen valoon. Sillä armo on muutosvoima, joka kutsuu orjuudesta vapauteen.

Mikä sinua sitoo tänään? Ehkä eilisillan riita jonkun kanssa, ehkä vuosikymmenten taakka, jota olet turhaan yrittänyt työntää taka-alalle. Ystävä, armo kutsuu sinua: päästä irti! Irti pelosta, irti katkeruudesta, irti ylpeydestä. Anteeksanto on riisuutumista näistä kaikista. Kun riisuudumme, meidät puetaan uuteen asuun: ystävällisyyteen, lempeyteen, kärsivällisyyteen, laupeuteen. Näitä hyviä asioita emme voi saavuttaa itseämme jalostamalla. Ne tulevat osaksemme omalla jumalallisella painollaan, kun päästämme irti siitä, mikä meitä sitoo.

Anteeksianto ei ole haastava suoritus. Sen haaste on päinvastainen. Siinä missä onnistunut suoritus kasvattaa egoa, anteeksianto pienentää sitä. Erkki Leminen runoili aikanaan: Herran tietä kulkiessa pienenee. Kristityn tie on pienenemistä. Mutta juuri siinä on myös tuon tien suloisuus: mitä pienemmiksi tulemme, sitä kevyempi on vaeltaa. Ei ole enää kaunaa kannettavana, ei omaa kunniaa puolustettavana, ei omaa agendaa toteutettavana, ei vihollisia voitettavana. Sillä kaikki on annettu Ristiinnaulitulle, joka yksin on Herra. Hänen armonsa riittää tänään ja aina.

Follow